Marraskuussa jäätyi maa

jäätyi meri

jäätyi elämä

jäätyi tunteet.

Kaksi robottia kulki kodissamme,

suoritti arjen askareita ja

yritti selviytyä päivästä toiseen.

Mitään ei tapahtunut.

Kaikki oli melkein kuin ennenkin

mukana kuitenkin kulki valhe todellisuudesta.

Totuus tulevasta erosta piti salata lähes kaikilta.

Odottamaan sitä hetkeä että lapsetkin tietäisivät.

Odottaamaan sitä hetkeä kun olisi olemassa toinenkin koti.

 

Joulu lähestyi.

Perhejuhla.

Meidän perheen viimeinen yhteinen joulu.

Ajatus siitä sai minut surulliseksi.

Halusin tästä joulusta sellaisen

että voimme sitä kaikki hyvillä mielin muistella.

Sellainen siitä tulikin.

Ei mitään erikoisuuksia

tavallinen ja perinteinen meidän perheen joulu.

Jouluruokaa ja kotona oleilua,

kuumepotilaan hoitamista,

akkujen lataamista.

 

Joulun jälkeen kerroimme lapsille.

Lapset saivat muutaman päivän sulatella aihetta.

Miettiä missä he haluavat asua

vai asuvatko molemmissa kodeissa.

 

Ja sitten oli aika pakata tavaroita ja muuttaa.

Seesteinen ja rauhallinen arki on ohi.

Moni asia miehessä

raivostuttaa, ärsyttää, kiristää pinnaa.

Tunteet saavat minut vihaiseksi ja huonovointiseksi.

Oma huono tuuli tarttuu

lapsiin

töihin

läheisiin.

Tuntuu ettei mikään suju.

Tekisi mieli kaatua ja romahtaa

antaa ison aalloon viedä minut

meren pohjaan lepäämään

hiljaisuuteen ja rauhaan.

Sieltä voisi sitten palata pinnalle kun voimia on riittävästi.

Luonteeltani olen kuitenkin taistelija.

Tästäkin on pakko selvitä.

Jostain täytyy löytää keinot ja voima

vetää syvään henkeä

olla välittämättä

ajatella ettei tuo enää kuulu minulle.

Yritää huutaa ärsytys

tuulen pois vietäväksi.

Kääntää katse hyvään,

tehdä asioita jotka tuottavat tyydytystä ja iloa.

Olla itsekäs

ja tehdä asioita niin

että minun on hyvä olla

ja unohtaa muiden tarpeet.

Ilo ja hyvä olo tarttukoon purjeisiin

ja vieköön minua eteenpäin.

 

Eräänä päivänä totesin ystävälleni että haluaisin aikakoneen.

Mihin suuntaan menisin?

Taaksepäin korjaamaan virheitä,

auttaisiko se

muuttaisiko se nykyistä tilannetta?

Vai eteenpäin?

Menisinkö eteenpäin niin että nämä murheet on voitettu

ja uusi elämä

onnellisena ja vahvempana

on alkanut.

Kuinka pitkän ajan päähän pitäisi pysäkki asettaa?

Vuosi, viisi vuotta, vai vielä sitäkin pidemmälle.

Mutta uskaltaisinko oikeasti?

Mitä kaikkea hienoa kaiken keskellä tapahtuu,

päivittäin.

Surun ja vastoinkäymistenhän pitäisi vahvistaa,

kyllä minä selviän,

kun päätän

ja annan läheisteni auttaa.

Välillä täytyy itkeä.

Onneksi on

Vain elämää ja hömppäleffoja,

jotka saavat kyynelkanavat sopivasti auki.

Onneksi on

ihania ihmisiä,

jotka soittavat juuri oikealla hetkellä,

sanovat juuri ne oikeat sanat.

Ihmisiä,

jotka antavat pelastusrenkaan

ja tekevät minusta arvokkaan.

Tämä teksti olkoon minulle muistutus,

muistutus siitä

että elämässäni on paljon hyvää.

Asioita jotka kannattaa elää ja kokea.

Iloiten ja nauraen,

elämästä nauttien.

 

 

Missä on minun kotini?

Tällä hetkellä omaa mieltä askarruttavat ja ahdistavat tulevat asumisjärjestelyt. Oma koti on tärkeä paikka, jossa rentoutua, ladata akkuja ja viettää arkea. Nykyinen kotimme myydään ja sen jälkeen voimme molemmat alkaa rakentaa uutta elämäämme. Mutta väliaikaisesti toinen jää asumaan meidän kotiimme ja toinen muuttaa toisaalle. Seinät ympärillä ovat vain materiaalia mutta myös osa henkistä hyvinvointia. Jos voisin tehdä itsekkään ratkaisun, eikä tarvitsisi miettiä rahaa, muuttaisin nykyisestä kodistamme pois lasten kanssa. Uusi koti on askel eteenpäin, nykyiseen kotiin liittyy paljon rakkaita muistoja, joiden jatkuva ympärillä olo ei tule helpottamaan minun oloani.

Kenen kanssa sen jaan?

Molemmat mieheni kanssa haluamme olla vahvasti mukana lastemme arjessa. Kesällä asuimme vuorotellen viikon kotona ja viikon vuokra-asunnossa. Huomasin että tavaroiden kuljettaminen kahden paikan välillä oli raskasta, en haluaisi että lapset joutuvat samaan pyöritykseen. Tiedän että minun työni on enemmän ennakoitavissa ja osan työasioista voin tehdä myös kotoa, joten minulla on enemmän aikaa olla lasten arjessa läsnä. Tiedän että lasten ollessa isällään murehdin ja huolehdin heidän asioistaan, vaikka tiedän että heidän isänsä on heille paras ja rakkain ja hän varmasti huolehtii lapsista. Omalla tavallaan, joka ei aina ole samanlainen kuin omani.

Jaettu vuokra-asunto?

Se oli kesällä hyvä väliaikainen ratkaisu ja olisi ehkä nytkin mahdollinen, jos tietäisin että asuntomme myydään nopeasti. Ajatus siitä, että jakaisin mieheni kanssa kaksi asuntoa pidempään, ei tunnu kovin helpolta ja hyvältä ratkaisulta. Se olisi lapsille hyvä vaihtoehto mutta pelkään että minulla ei olisi omaa kotia ollenkaan, koska joudun kaikissa kotiini liittyvissä asioissa huomioimaan myös miestäni.

Missä on lasten koti?

Kun saamme asioita selvitettyä, kerromme lapsille erosta ja samalla toivomme että he miettisivät missä haluavat asua ja kenen kanssa. Onneksi olemme mieheni kanssa yksimielisä siitä että mikään valinta ei tarvitse olla pysyvä, lapset voivat kokeilla erilaisia vaihtoehtoja.

 

Elämä tuntuu nyt melkoiselta ilon ja surun vuoristoradalta.

mieltäni painaa suru

suru rakkaasta ihmisestä, jonka menetän

suru epäonnistuneesta parisuhteesta

suru siitä että perheemme hajoaa

suru siitä, miten lapset eroon reagoivat

suru menetystä yhteisestä tulevaisuudesta

suru asioista, joita ei enää tehdä yhdessä

pala nousee kurkkuun ja itkettää

onneksi itku auttaa, tuntuu että se puhdistaa mieltä

 

Ilo

iloitsen siitä että elämäni on enimmäkseen hyvää

Iloitsen siitä että olen saanut elää puolet elämästäni yhdessä mieheni kanssa

iloitsen siitä että minulla on kaksi upeaa, ihanaa lasta

iloitsen siitä että minulla on kaksi rakasta siskoa

iloitsen siitä että minulla on hyviä ystäviä

iloitsen siitä että saan tehdä unelmatyötäni, kannustavassa työyhteisössä

iloitsen siitä että minulla on harrastuksia, joista nautin ja joiden parissa voin rentoutua ja ladata akkuja

iloitsen siitä että voin omien harrastusteni kautta tuottaa iloa myös muille

iloitsen siitä että ympärilläni on ihmisiä jotka kuuntelevat ja auttavat